Joku raja, mikä raja. (laiton eläinaktivismi)

Oikeutta Eläimille -yhdistyksen julkaisema tutkimus suomalaisilta turkistarhoilta tuonut taas pinnalle keskustelun niin kutsutusta laittomasta eläinaktivismista. Termeinä ajateltuna asia on helppo tuomita sen enempää ajattelematta, onhan jo nimessäkin sana laiton ja kiinni jäädessään joutuu oikeuden eteen. Huomioiko laki sen kaikkein tärkeimmän seikan, mikä on parasta niille eläimille, joiden elämästä kiistellään?

Olen aina ollut vakaasti sitä mieltä että jokaisella on oikeus tietää millaisissa oloissa turkit ja liha kasvavat. Tietenkin on olemassa Evira, jonka vastuulla tarkastukset ovat, mutta mielestäni halutessaan jokaisella kansalaisella täytyy olla oikeus lisätietoon. Kun on ollut kyseessä ainoastaan tarhoilla kuvaaminen ihmettelen kovasti että mikä siinä on niin kamalaa. Jokaisen rehellisen suomalaisen päivätyön pitäisi kestää dokumentointi ja jos ei kestä niin se on erittäin huolestuttavaa.

Entä eläinten vapautukset? Tottakai silloin omistajalle tulee rahallista tappiota, mutta sen ei pitäisi olla päällimmäisenä mielessä. Täytyy nimittäin olla olemassa joku syy, miksi kukaan haluaisi päästää kettuja vapauteen, joten pysähdytään hetkeksi pohtimaan asiaa eläimen kannalta. Jos valinta olisi sinun, asuisitko pienessä verkkohäkissä, jossa voit vain pyöriä ympyrää, syödä ja juoda koko loppu elämäsi ajan vai juosta ympäri metsiä nauttien vapaudesta. Ehkä tulet syödyksi ,luonnossa, mutta ainakin olet saanut elämisen arvoisen elämän.

Laki pohjautuu moraaliin, se ei ole moraali. Tälläisissa kysymyksissä pitäisi eläinsuojelu lakia välittömästi muuttaa, siihen asti jonkun on toimittava.

Polyamoria - minä, sinä, hän

Kaikkihan valehtelevat joskus, eikö niin? Päädymme helposti ratkomaan syitä ja oireita ongelmien sijasta. Kautta aikojen olemme pettäneet kumppaneitamme vieraiden kanssa tietäen sen olevan vastoin kirjoittamattomia sääntöjä ja monet parisuhteet ovatkin loppuneet kuin seinään partnerin löydettyä uuden rakastetun. Joskus aikaa sitten biologian opettajan esittämä kysymys palaa mieleeni: onko ihminen yksi- vai monisuhteinen? Tuolloin vastasin suoralta kädeltä että yksisuhteinen tietenkin, mutta nykyään ymmärrän että toistin vain vastatessani niitä yhteiskunnan normeja, joihin olen tottunut. Uudelleen ja tällä kertaa myös perinpohjaisesti pohdiskeltuani ymmärsin olleeni väärässä.

Mikä sitten viittaa polyamoriaan? Jos eläisimme luonnonmukaisesti uskoisin että meillä olisi useampia kumppaneita yhtä aikaa. On pelkkää satua että ihminen voisi koko elämänsä ajan rakastaa yhtä ja samaa henkilöä intohimoisesti aina kuolemaansa saakka eikä koskaan ihastua tai kokea vahvaa seksuaalista jännitettä suhteen ulkopuolisiin henkilöihin, senhän me jokainen varmasti tiedämme. Miksi jätämme tuon ajatuksen niin usein tiedostamisen tasolle? Tottakai polyamoriassa on samalla tavalla kuin missä tahansa muussakin suhteessa on omat ongelmansa, mutta ehkä yksi merkittävimmistä eroista mitä olen huomannut on että niitä on hankalampaa lakaista maton alle. Jos haluaa elää sulassa sovussa kahden tai useamman kumppanin kanssa täytyy myös olla valmis käsittelemään mustasukkaisuuden ja turhautumisen tunteita. Saavuttaakseen toimivan polyamoristisen suhteen on aivan niin kuin muissakin suhteissa pyrittävä kokoajan kasvamaan ihmisenä ja käsittelemään tunteitaan.

Koen että kahden ihmisen on lähes mahdotonta täyttää kaikkia toistensa tarpeita pitkällä aikavälillä. Jos voi olla monta hyvää ystävää, joita rakastaa eikä se ole pois keneltäkään niin miksi seksuaalisuuden jakaminen muodostaisi poikkeuksen? On pelottavaa kulkea omaa tietään, pureskellen kaiken yhteiskunnan antaman tiedon pieniksi palasiksi, mutta itsenäisyys on sen arvoista. Ilman kyyneleitä ei voi olla onnellinen.

Erilaisuutta ei kannata pelätä, jos se puree olet luultavasti haukkunut sitä peloissasi.

Taiteellista, hmm.. ehkä

Tekaisin omaksi ilokseni kaksi taulua, jotta voisin aamulla muistaa minulle tärkeitä asioita. Ja sitten vielä pikkuinen runonpätkä.


Oikeutta eläimille!

Sinä olet tuomari
He ovat syyttäjiä
Me olemme asianajajia

He tahtovat elinkautisen ja kuolemantuomion.
Me vaadimme vapautta.

Tehtäväsi on päättää,
kuljetko hänen nahassaan ylpeillen
kuinka hyvältä hän näyttääkään ylläsi?
Saatikka hotkitko hänet
jo ennen puolustuksen puheenvuoroa?

Maaginen raja osoittaa, me käännymme pois

Kävin tänään pitkähkön keskustelun monelle nuorelle ja miksei myös yhtälailla aikuisillekin tutusta aiheesta: rahasta. Ystäväni täyttää muutaman kuukauden kuluttua seitsemäntoista ja haluaisi kovasti muuttaa omilleen, mutta kelalla olikin yllättäen tarjota mutkia matkaan. Ystäväni perhe ei oikein mahdu kuvitelmaan stereotypisestä suomalais-perheestä, muttei myöskään ole siitä niin kaukana että sillä olisi merkitystä, niitä kuuluisia väliinputoajia siis. Hänellä on yhdessä asuvat vanhemmat ja kolme siskoa, jotka ovat kaikki siinä iässä, jossa rahaa tarvitaan vuosi vuodelta enemmän harrastuksiin ja vaatteisiin sekä muuhun tarpeelliseen. Vanhempien tulot vuodessa ovat kuitenkin vähän päälle 60 000 euroa, joten ystävälleni ei myönnetä opintotukea saatika sitten asumislisää. Voitte varmaan itsekin kuvitella neli-lapisisen perheen tarvitsevan enemmän rahaa asumiseensa, laskuihinsa ja muuhun välttämättömään verrattuna yksi- tai kaksilapsisiin perheisiin. Miksi siis opintotuessa ei voi ottaa huomioon perheessä olevien lasten määrää? Kyseinen perhe kyllä tulee toimeen mutta heillä ei juurikaan ole ylimääräistä rahaa, joutuuko siis ystäväni siskoineen kärsimään liian yksinkertaistetusta systeemistä?

Opintotuen pitäisi turvata toimeentulo opiskelun aikana ja asumislisän korvata muistaakseni kahdeksankymmentä prosenttia vuokrasta. Käytönnöllisesti katsoen keskiverto tapauksessa riittäisi mahdollisesti viikonloppuisin ja lomilla työskentely, jotta talous puoli pysyisi kunnossa. Kuitenkin sen opiskelun pitäisi olla ikäänkuin se "päätyö", johon voi rauhassa keskittyä ja panostaa. Miten käy sitten kun valtio kääntää selän vedoten siihen että vanhempasi tienaavat enemmänkuin joku maaginen raja osoittaa. Pitäisikö kokemusten etsimisen ja elämästä nauttimisen sijaan käyttää nuoruudestaan arkipäivätkin työskentelyyn ja kaikki aika mitä jää yli kouluun?

Valinnanvapaus

Se näkyy lautasesi sisältönä, kenkiesi pinnoitteena ja ennen kaikkea puudutuksena otsalohkossasi. Kaiken nykyaikaisuuden ympäröimänäkin osa tavoistasi, niin kutsutuista tottumuksistasi on peräisin tuhansien vuosien takaa. Niin kuin esi-isäsi, sinäkin pukeudut ruumiiseen sekä syöt ruokaa, joka on joskus kyennyt tuntemaan kipua. Erona on vain se että sinulla on vaihtoehto. Valinnanvapaus, vapauksista ehkäpä se vaikein.

Mikä saa meidät uskomaan että todella tarvitsemme toisen elävän olennon nahan pysyäksemme lämpiminä tai palan ruumista lautasellemme, jotta nälän tunne pysyisi loitolla? Aikoinaan ihmisen metsästäessä ruokaa itselleen ja perheelleen hän toimi selviytimisviettinsä ohjaamana, nykypäivänä kutsuisin sitä enemmänkin itsekkääksi toiminnaksi. Edustamme koko evoluution tuhoisinta lajia, tuhoamme itsemme, ympäristömme ja kaikkea mitä vain saammekin käsiimme.

Muut nisäkäslajit juovat äidinmaitoa ainoastaan kasvuaikana, mutta me ihmiset elämme jostain kumman syystä siinä uskossa että, tarvitsemme sitä vielä aikuisinakin ja vielä toiselta eläinlajilta, lehmiltä nimittäin. Kalsiumia on mahdollista saada myös muuilla tavoin ja omaan korvaani äidinmaidon juominen vielä kolmenkymmentävuotiaana kuulostaa aika absurdilta.

Eläinoikeusaktivistit vastaan turkistarhaajat -kamppailu taas, mikäli sitä voi niin kutsua tarkoittanee käytännössä samaa kuin moraali vastaan laki. Moraali sanoo turkistarhauksen olevan vääryyttä niitä eläimiä kohtaan, mutta laki sen kun vain näyttää vihreää valoa. Hyvinvointivaltion oppien mukaan lain tulisi pohjautua moraaliin, mikä jättääkin kysymyksen voisinko viedä kaikki päättäjät psykologin puheille. Ihan vain varmistaakseni onko normaalia hyväksyä luonnonmukaisen elämän riistäminen, tappaminen ja sen jälkeen vielä vaatteena käyttäminen mukisematta ilman omantunnon tuskia.

"Jos se et ole sinä, niin kuka sitten. Jos ei nyt niin milloin."